Vuoden 1975 jälkeen Norja lisäsi voimakkaasti 3–6-vuotiaiden tuettuja päivähoitopaikkoja. Paikkoja tuli eri kuntiin eri tahtiin, joten taloustieteilijät Tarjei Havnes ja Magne Mogstad pystyivät vertaamaan lapsia, joiden kotiseudulla hoitopaikkoja lisättiin paljon, lapsiin, joiden kotiseudulla niitä lisättiin vähän. Asetelma on vahvempi kuin tavallinen vertailu, koska paikkojen lisääntyminen ei riippunut yksittäisten perheiden valinnoista.
Tulokset näkyivät vielä aikuisuudessa. Päivähoidon laajennuksen piirissä kasvaneet lapset kouluttautuivat pidemmälle, osallistuivat useammin työelämään ja tarvitsivat harvemmin sosiaaliturvaa. Eniten hyötyivät tytöt ja lapset, joiden äidillä oli vähän koulutusta.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Kanadan Quebec teki samansuuntaisen uudistuksen. Vuodesta 1997 lähtien provinssi tarjosi vahvasti tuettua päivähoitoa kaikille. Taloustieteilijät Baker, Gruber ja Milligan vertasivat quebeciläisiä lapsia muun Kanadan lapsiin.
Tulos oli päinvastainen. Päivähoidon käyttö ja äitien työssäkäynti lisääntyivät, mutta lapset voivat huonommin: aggressiivisuus lisääntyi, motoriset ja sosiaaliset taidot heikkenivät ja sairastelu yleistyi. Myös vanhemmuus muuttui vihamielisemmäksi ja epäjohdonmukaisemmaksi, ja vanhempien terveys ja parisuhteet heikkenivät. Myöhempi seuranta osoitti, että haitat eivät jääneet lapsuuteen. Uudistuksen piirissä kasvaneilla oli nuorina aikuisina heikompi terveys, alhaisempi tyytyväisyys elämään ja enemmän rikollisuutta. Koetuloksiin uudistus ei juuri vaikuttanut.
Kaksi päivähoitouudistusta, kaksi vastakkaista tulosta. Ero ei ratkea kysymyksellä siitä, onko päivähoito hyväksi vai pahaksi.
Mitä ero voisi selittää
Kumpikaan tutkimus ei ollut koe hoidon laadusta, eikä niistä voi suoraan päätellä, miksi tulokset erosivat. Maat, vuosikymmenet ja uudistusten toteutus poikkesivat toisistaan. Kaksi kysymystä nousee silti esiin: millaista hoito oli, ja mitä se lapsen arjessa korvasi?
Samaan suuntaan osoittaa kaksi muuta tutkimusta.
Yhdysvaltalaisessa NICHD-seurannassa 1 364 lasta seurattiin syntymästä 15-vuotiaaksi. Laadukkaampi hoito ennen kouluikää oli yhteydessä parempaan koulumenestykseen ja vähäisempiin käytösongelmiin vielä 15-vuotiaana, ja yhteys oli sitä vahvempi, mitä laadukkaampaa hoito oli. Hoitotuntien määrä ennusti toista asiaa: mitä enemmän tunteja, sitä enemmän riskinottoa ja impulsiivisuutta 15-vuotiaana. Laatu ja määrä eivät siis olleet sama muuttuja. Seuranta on havainnoiva: perheet valitsivat hoitonsa itse, joten osa eroista voi johtua perheistä eikä hoidosta.
Pohjois-Carolinassa 1970-luvulla toteutetuissa ABC/CARE-ohjelmissa noin 75 lasta sai poikkeuksellisen intensiivistä ja laadukasta varhaiskasvatusta. Niiden elinkaaren hyötyjä arvioineessa tutkimuksessa on yksityiskohta, joka jää usein huomaamatta. Vertailuryhmän lapset eivät olleet kotona. Kolme neljästä oli muussa päivähoidossa, joka oli tutkijoiden mukaan yleensä heikkolaatuisempaa. Suurimmalle osalle vertailuryhmästä ohjelman hyöty mittasi siis eroa hyvän ja heikomman hoidon välillä, ei hoidon ja kodin välillä.
Tutkijat itse varoittavat yleistämästä tulosta kaikille tarkoitettuihin järjestelmiin, ja varoitus koskee myös Suomea. Sama koskee kuuluisaa Perry Preschool -ohjelmaa, jonka 123 lasta ja korkea tuottoaste tekivät varhaiskasvatuksesta talouspoliittisen puheenaiheen. Nämä ohjelmat vertasivat tukea sen puuttumiseen. Ne eivät kerro, minkä ikäisenä suomalaisen lapsen pitäisi aloittaa päiväkodissa.
Mitä tämä tarkoittaa suomalaiselle vanhemmalle
Suomen varhaiskasvatus on universaali järjestelmä, jonka toteutus vaihtelee kunnittain ja ryhmittäin. Siksi kysymys "päiväkoti vai koti" on liian karkea. Tarkempi kysymys kuuluu: millaiseen hoitoon lapsi menisi, ja mitä se hänen arjessaan korvaisi?
Kysymyksen "mitä hoito korvaa" voi esittää jokainen perhe itselleen. Kuvitellaan kaksi kolmivuotiasta. Toinen viettäisi päivänsä kotona isovanhemman kanssa, jolla on aikaa ja kärsivällisyyttä. Toinen viettäisi ne kotona vanhemman kanssa, joka yrittää samaan aikaan tehdä etätöitä ja hoitaa vauvaa. Sama päiväkotiryhmä voi olla ensimmäiselle lapselle vähemmän ja toiselle enemmän kuin hänen vaihtoehtonsa. Tutkimukset mittaavat keskiarvoja, mutta perhe päättää yhdestä lapsesta.
Aloitusiästä käytetty näyttö ei anna yhtä oikeaa vastausta. NICHD-seuranta antaa kuitenkin syyn katsoa myös päivän pituutta, ei vain aloitusikää. Pitkä päivä ja lyhyt päivä samassa ryhmässä ovat lapselle eri kokemus.
Laadun arvioimiseen on olemassa tutkimuksessa käytetty työkalu. Suomalaistutkijat validoivat CLASS-havainnointimenetelmän suomalaisissa esiopetusryhmissä. Menetelmä jakaa vuorovaikutuksen laadun kolmeen osaan: tunnetukeen, ryhmän organisointiin ja ohjauksen laatuun. Tutkimus osoitti, että nämä kolme ulottuvuutta erottuvat myös suomalaisissa ryhmissä. Se ei ole vaikutustutkimus, mutta se antaa vanhemmalle kielen sille, mitä katsoa.
Tarkistuslista
- Tunnetuki. Huomaavatko aikuiset, kun lapsi tarvitsee apua tai lohtua? Puhutaanko lapsille lämpimästi myös kiireessä?
- Ryhmän organisointi. Tietävätkö lapset, mitä seuraavaksi tapahtuu? Sujuvatko siirtymät, kuten ulos lähtö tai ruokailu, ilman jatkuvaa kieltämistä?
- Ohjauksen laatu. Kysyvätkö aikuiset lapsilta kysymyksiä, joihin ei ole yhtä oikeaa vastausta? Jatkavatko he lapsen ajatusta sen sijaan, että vain korjaavat?
- Päivän pituus. Kuinka monta tuntia lapsi olisi hoidossa tavallisena päivänä, ja voisiko osan päivistä lyhentää?
Tarkistuslista on toimituksen sovellus tutkimuksesta, ei arviointimenetelmä. Yksi tutustumiskäynti ei kerro kaikkea, mutta se kertoo enemmän kuin esite. Käynnillä voi myös kysyä suoraan, kuinka pysyvä henkilökunta on ollut, montako lasta ryhmässä on ja kuinka monta aikuista on paikalla tavallisena aamupäivänä ja iltapäivänä.
Norjan ja Quebecin lapset saivat samannimisen palvelun. Heidän elämänsä erosivat vielä aikuisena. Päiväkodin nimen tai aloituspäivän sijaan kannattaa siksi katsoa sitä, mitä ryhmässä tapahtuu tavallisena tiistaina kello kymmenen.