Tiivistelmä
- Väite "lapset liikkuvat koko ajan vähemmän" ei enää pidä koko totuutta: tuoreimman LIITU-tutkimuksen (2024) mukaan liikkuminen on tasaantunut, ei enää pudonnut.
- Silti vain noin kolmasosa 7–20-vuotiaista täyttää liikkumissuosituksen — peruskouluikäisistä 37 %, lukiolaisista 19 %.
- Tutkimuksen uusi eriarvoisuusluku osoittaa, että liikkuminen jakautuu perheen taloudellisen tilanteen, asuinpaikan ja taustan mukaan.
- Yleisimmät esteet ovat ulkoisia: ohjauksen ja paikkojen puute sekä harrastusten kalleus — eivät lapsen haluttomuus.
- Monessa koulussa on tänä lukuvuonna tarjolla maksuton harrastus osana koulupäivää, eikä siitä aina kerrota kotiin asti.
Väite, joka on jäänyt elämään
"Lapset liikkuvat yhä vähemmän" on toistettu niin monta syksyä peräkkäin, että siitä on tullut tosiasia, jota ei enää kyseenalaisteta. Se oli myös totta: aiemmat LIITU-kierrokset ja koronapandemian jälkeinen seuranta ovat osoittaneet, että lasten ja nuorten liikkuminen väheni ja paikallaanolo yleistyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen.
Tuorein LIITU-tutkimus, joka julkaistiin toukokuussa 2025 ja kokoaa 21 619 lapsen, nuoren ja nuoren aikuisen kyselyvastaukset sekä 2 737 osallistujan liikemittaridatan, kertoo kuitenkin toisenlaisen tarinan vuodelta 2024.
Lasku on pysähtynyt — mutta taso on yhä matala
Noin kolmasosa (32 %) kyselyyn vastanneista 7–20-vuotiaista täytti liikkumissuosituksen. Peruskouluikäisistä (7–15 v.) suosituksen täytti 37 prosenttia, lukiolaisista enää 19 prosenttia. Peruskouluikäisillä osuus ei ole juuri muuttunut aiempiin tutkimusvuosiin verrattuna. Lukiolaisilla se sen sijaan on noussut vuoteen 2020 verrattuna. Myös urheiluseuratoimintaan osallistuminen — 55 prosenttia 9–20-vuotiaista — on palannut lähelle koronaa edeltävää tasoa.
Toisin sanoen: kehitys ei ole enää pahenemassa. Se on pysähtynyt matalalle tasolle, ja osassa ikäryhmiä jopa hieman parantunut. Se ei ole hyvä uutinen — kaksi kolmasosaa lapsista ja nuorista liikkuu edelleen suositusta vähemmän — mutta se on eri uutinen kuin se, jota moni vanhempi on tottunut kuulemaan.
Liikemittareilla mitattuna suurin osa lasten ja nuorten valveillaoloajasta on edelleen paikallaanoloa, ja tämä osuus kasvaa iän myötä: nuorimmilla liikkuminen painottuu enemmän reippaaseen ja rasittavaan tekemiseen, vanhemmilla yhä useampi minuutti kuluu istuen. Tässä kohtaa numerot eivät ole vain tilastoa — ne kertovat, miksi juuri harrastuksen kaltainen säännöllinen, viikoittain toistuva ajanjakso painaa enemmän kuin satunnainen ulkoilukehotus.
Kuka jää liikkumisen ulkopuolelle
LIITU 2024 sisälsi ensimmäistä kertaa oman luvun, jossa liikkumista tarkastellaan yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Tulos on selkeä: liikkumissuosituksen saavuttaminen oli merkittävästi yleisempää lapsilla ja nuorilla, joiden perheen sosioekonominen asema oli korkea. Hyvässä taloudellisessa tilanteessa olevat lapset liikkuivat useammin omaehtoisesti ja käyttivät vähemmän ruutuaikaa; heikommassa taloudellisessa tilanteessa olevat lapset omistivat harvemmin edes polkupyörän.
Ero ei rajoitu tuloihin. Kaupungeissa asuvat yläkoulu- ja lukioikäiset liikkuivat maaseudulla asuvia enemmän, ja maaseudun perheet raportoivat useammin liikkumisen esteitä. Ulkomaalaistaustaisilla lapsilla ja nuorilla vähäisen liikkumisen osuus oli selvästi suurempi kuin suomalaistaustaisilla, ja he raportoivat myös enemmän esteitä.
Yleisimmät ulkoiset esteet olivat ohjattujen aktiviteettien ja paikkojen puute sekä liikunnan kalleus. Yleisimmät henkilökohtaiset esteet olivat ajan puute ja se, että muu harrastustoiminta vie ajan.
Kokko & Hämylä (toim.), LIITU 2024
Tämä kääntää tavallisen selityksen ympäri. Kun lapsi ei harrasta, se ei useimmiten tarkoita, ettei häntä kiinnostaisi. Se tarkoittaa useammin, ettei perheellä ole ollut autoa, rahaa, aikaa tai tietoa, joilla kiinnostus muuttuu viikoittaiseksi kuljetukseksi ja laskuksi.
Syksyn vaihtoehto, josta moni ei tiedä
Tähän aukkoon on olemassa yksi konkreettinen, jo toiminnassa oleva vastaus: Harrastamisen Suomen malli. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama ja Opetushallituksen koordinoima malli järjestää lapsille ja nuorille mieluisia, maksuttomia harrastuksia suoraan koulupäivän yhteydessä. Se on käytössä 263 kunnassa, ja tarjolla on kaikenlaista liikunnasta ja urheilusta kulttuuriin, käsitöihin, luontoon ja tiedeharrastuksiin. Kunnat valitsevat tarjottavat harrastukset kysymällä ensin lapsilta ja nuorilta itseltään, mitä he haluaisivat kokeilla.
Malli ei ratkaise LIITU-raportin osoittamaa eriarvoisuutta kokonaan — se ei esimerkiksi poista kuljetusongelmaa haja-asutusalueella eikä kata kaikkia ikäluokkia joka koulussa. Mutta juuri siinä kohdassa, jonka LIITU nimeää yleisimmäksi esteeksi — kalleus ja ohjatun toiminnan puute — se puree suoraan. Toisin kuin urheiluseuran kausimaksu, malliin osallistuminen ei näy perheen laskussa lainkaan.
Ongelma on, että moni perhe ei tiedä osallistuuko oma koulu malliin. Tieto kulkee usein hiljaisesti — Wilma-viestinä lukuvuoden alussa tai ilmoitustaululla — eikä sitä aina osata yhdistää "ilmaiseksi harrastukseksi, jonka voi valita niin kuin minkä tahansa muunkin". Kysymys kannattaa esittää suoraan koululle, ei odottaa että tieto löytää perheen.
Mitä syksyn harrastuspäätöksessä kannattaa kysyä
Tarkistuslista
- Osallistuuko koulu Harrastamisen Suomen malliin? Kysy suoraan opettajalta tai koulusihteeriltä — tieto ei aina löydä kotiin asti.
- Mikä on todellinen kokonaishinta? Kausimaksun lisäksi varusteet, kilpailumatkat ja mahdolliset leirit voivat moninkertaistaa hinnan ensimmäisen lukukauden aikana.
- Kuka hoitaa kuljetuksen, ja mitä tapahtuu huonolla viikolla? Harrastus, jonka jatkuminen riippuu yhdestä ihmisestä yhtenä tiettynä kellonaikana, on hauraampi kuin harrastus, jolla on varasuunnitelma.
- Onko tarjolla kokeilujaksoa? Moni seura ja koulun oma harrastustunti antaa kokeilla muutaman kerran ennen sitoutumista — se vähentää riskiä, että kausimaksu on maksettu turhaan.
Yksikään näistä kysymyksistä ei ratkaise sitä, onko lapsi motivoitunut. Ne vähentävät sen sijaan niitä käytännön esteitä — kalleutta, kuljetusta, ohjatun toiminnan puutetta — jotka LIITU-raportin mukaan ovat lapsen omaa haluttomuutta yleisempi syy sille, ettei harrastus ala tai jatku.
Sama pätee, vaikka perheen taloudellinen tilanne olisi hyvä. Raportin mukaan yleisin henkilökohtainen este ei ollut rahasta kiinni lainkaan, vaan ajan puute ja se, että muu harrastustoiminta vie jo kalenterista tilan. Kysymys ei siis ole vain siitä, onko harrastus perheelle mahdollinen — vaan siitä, onko sille varattu paikka viikon rytmissä, joka jo ennestään on täynnä.